Suku-uutiset myös Facebookissa - JuhanSuku

31.5.2011

Nuhdeltu eripuraisuudesta avioliitossa

Suomusjärven Kirkonkylän Alhaisten talon mailla asui 1840-luvun puolivälistä eteenpäin seppä Erik Johan Lindström vaimonsa Hedda Stina Widbergin kanssa. Seppä Lindström oli perinyt ammattinsa isältään Iisakilta, joka oli poikansa syntyessä vuonna 1818 ollut tuossa varsin arvostetussa ammatissa Haalin kartanossa, Perttelissä. Siellä hän myös edelleen asui 1830-luvun alussa yhdessä vaimonsa Ulrikan kanssa. Isak oli syntynyt Kiskon Haapaniemessä, jossa hänen isänsä Erik Eriksson oli 1780-luvun lopulta lähtien lampuotina.

Hedda Stinan vanhemmat olivat Suomusjärven Rautsuolla tyttärensä syntymän aikaan asustanut jahtivouti Carl Johan Widberg ja vaimonsa Stina. Herra Widbergin isä oli Lemulassa asunut "Hortus Botanicus" Johan W. Kasvitieteellistä puutarhaa tarkoittava termi saa selityksensä ainakin osittain Turun suomalaisen seurakunnan vihittyjen luettelossa. Kun Stina ja Johan vihitään vuonna 1762, on miehen ammatiksi merkitty puutarharenki. Luultavasti hän siis oli töissä Turun Tuomiokirkon läheisyydessä, Pietari Kalmin muutamia vuosia aikaisemmin kunnostamassa Akatemian kasvitieteellisessä puutarhassa. Sen oli alunperin luonut professori Elias Tillandz jo 1678 pienenä kaalitarhana, jossa kasvatettiin mm. lääkeyrttejä.

Tämä pariskunnan esivanhemmista. Kun Erik Johan ja Hedda Stina menivät naimisiin marraskuussa 1839, oli sulhanen renkinä Taipalon kylän Falkin talossa ja morsian piikana Arpalahden rusthollissa. Kolmisen vuotta myöhemmin Lindström mainitaan Laidikkeen kylässä itsellisenä ja vihdoin 1844 seppänä Rautsuolla. Näihin aikoihin syntyivät pariskunnan kolme lasta; Johanna Vilhelmina, Johannes ja Emanuel. Perhe muutti Alhaisille 1844 tai 1845 poika Emanuelin kuollessa samaan aikaan. Johanna Vilhelmina seuraa pikkuveljeään rajan taakse 1849.

Poika Johannes saa vaimon sammattilaisesta torpparin tyttärestä,  Eeva Ulrika Heleniuksesta. Karjalohjalla tapahtuneen vihkimisen jälkeen nuori pari jää asumaan Johanneksen kotitorppaan. Vuosina 1866-1868 syntyvät lapset Serafia ja Johan Fredrik.

Isä Erik Johanilla ja äiti Hedda Stinalla ei mene aivan yhtä hyvin. He muuttavat Somerolle 1874, mutta muutamaa vuotta aikaisemmin heitä on nuhdeltu eripuraisuudesta avioliitossa. Samat nuhteet pariskunta saa myös 1879.  Asiat kärjistyivät siihen pisteeseen, että heinäkuussa 1884 Suomalainen Wirallinen Lehti julkaisi seppä Erik Johan Lindströmiltä seuraavan ilmoituksen;

"Kun waimon Hedwid on jo erilles ollut minusta lähes 15 wuotta minkä tähden ilmoitan että jos ei hän yön ja wuoden kuluttua tule kansani yhteen elämään siitä päiwästä kun tämä on sanomis julistettu niin annan itsen uuten naimiseen."

Jonkinlaiseen sopuun lienee päästy, sillä Hedda Stinan kuollessa vuoden 1888 lopulla hänet on merkitty Suomusjärven rippikirjaan yhdessä miehensä kanssa. Seppä Lindström oli elossa vielä 1899 ja eli leskenä Alhaisilla. Hän ei myöskään koskaan toteuttanut uhkaustaan mennä uudelleen avioon.

30.5.2011

Verityön Kuopion kupeessa

Kuopion kaupunkiin ilmestyi lokakuun lopulla 1865 kahdella hevosella eräs pariskunta, mies noin 24 vuoden ja vaimo 40 vuoden iässä. He olivat ennen keskustaan tuloa vaihtaneet toisen hevosistaan Siippalan mökissä lähellä kaupunkia ja tulleet sitten ostamaan jauhoja, rommia ja paloviinaa sekä muuta pientä. Kahta päivää myöhemmin pariskunta löytyi Hiltulanlahden kestikievarista, jossa he olivat yrittäneet tuloksetta kaupitella uusinta hevostaan eteenpäin mainitun kievarin isännälle. Koska kauppoja ei siis tullut, lähtivät he Hiltulan ja Vehmasmen välillä olleeseen uudismökkiin vieraiksi. Siellä vaimo oli ryhtynyt leiväntekoon.

Seuraavan launtain tullessa pariskunta tuli uudelleen kestikievarille hevostaan myymään. Tällä kertaa isäntä osti kuin ostikin sen kahdella taskukellolla ja neljällä markalla. Mies ja vaimo olivat tehneet kaupat "yksituumaisesti ja aina rakkaita silmäyksiä toisiinsa luoden". Täten kaikki läsnäolijat olivat uskoneet heidän olleen naimisissa.

Mies oli tavan takaa ryypiskellyt mukana olleesta rommipullostaan. Illan tullen hän lähti vaimoineen ajamaan kahden kesken Kuopioon päin. Kuitenkin tunnin perästä mies tuli yllättäen takaisin aivan yksin hevoskärryillään. Kun häneltä kysyttiin vaimosta, väitti hän tämän jääneen erääseen tien varren mökkiin tai sitten lähteneen jatkamaan matkaa. Tämän enempiä selittelemättä mies söi iltapalaa ja lähti levolla.

Kestikievarin väen mielestä tämä kaikki vaikutti omituiselta ja niinpä lähimökeistä lähdettiin tiedustelemaan vaimon perään. Kun mistään ei tätä löytynyt, pidätytti isäntä Laitinen, joka toimitti myös pitäjän jahtivoudin virkaa, jo sänkyyn asti ehtineen miehen. Ikävä kyllä vahdiksi laitetut miehet nukahtivat ja vanki pääsi karkuun.

Sunnuntain valjettua löydettiin vaimon ruumis pari virstaa kievarista, tien varrella olleen mutahaudan reunalta - ilman päätä. Luonnollisesti miestä epäiltiin surmaajaksi ja maanantaina hänet saatiin kiinni eräästä töllistä, jonne tämä oli mennyt pakoiltuaan alasti pitkin metsiä päivän verran.

Kun murhaaja lähdettiin kuljettamaan vankilaan, kertoi hän murhapaikkaa ohittaessa pään hautapaikan. Kammottava jäänne oli kätketty kiviraunion uumeniin. Mies sanoi katkaisseensa kaulan ensin partaveitsellä ja sitten mukanaan olleella kirveellä. Syynä oli ollut keskinäinen torailu, kun nainen oli alkanut "nuhdella" miestä kohta kievarista lähdön jälkeen. Mies sanoi vaimolta jääneen 11 ja 12 vuoden ikäiset lapset kotiin. Itse hän väitti olevansa eräs torpparinpoika Juho Hämäläinen Paanalanniemeltä, mutta mukana olleen papinkirjan mukaan mies olikin torpparin vävy "Keihärinkosken talosta 12 Viitasaarelta". Näiden tunnustusten kera murhaaja saatettiin Kuopion vankihuoneeseen kruununvouti Norringin toimesta.

27.5.2011

Kirkkoherra Horteliuksen kirje rovasti Melartopeukselle vuonna 1753

Tammikuun lopussa 1753 päätti Marttilan kirkkoherra Juhana Hortelius kirjoittaa Uskelan rovastille, Carl Melartopeukselle seurakuntansa oloista;

"Vanhemmat opettavat lapsilleen Jumalan sanaa ja -pelkoa, kuten pidetyillä lukusilla voidaan huomata. He opettavat lapsilleen myös käsitöitä, ja taitoja kaikissa sellaisissa töissä, jotka sekä heille itselleen että lapsille ovat hyödyksi tässä elämässä. Mutta muuan osa lapsista kuolee jo ensivuosinaan ja suurimpana syynä tähän kuolevaisuuteen on heikko ravinto, joka pääasiassa on valmistettu tampuista, oljista, vehkasta, puunkuorista ja kaikellaisista ruohoista ja yrteistä. Tällaista ravintoa täytyy kansan syödä; ravintoa, joka paremmin sopisi eläimille kuin ihmisille. Sen vuoksi äitien maito on perin heikkoa ja sen vuoksi pienokaiset menehtyvät ja kuolevat."

Hortelius jatkaa kirjettään kertomalla seurakuntansa kirkoista ja muista merkittävistä asioista.;

"Pitäjän, jota kutsutaan Pyhän Martin pitäjäksi, sanotaan saaneen nimensä Piispa Martinuksen mukaan, jonka kerrotaan täällä syntyneen. Kutsutaan myös Uudeksikyläksi, ruotsiksi Nyby valtaneuvos Pietari Brahelle aikoinaan kuuluneen Säteritilan Euran mukaan, joka nykyään kulkee nimellä Juva ja on kuninkaallisen Henkirakuunarykmentin ja Maskun kihlakunnan komppanian kapteenin puustellina.

Kerrotaan Emäkirkon sekä Euran kappelin perustetun jo paavilaisuuden aikana, mutta Karinaisten vasta muutama vuosi sitten, ennen Kustaa Adolfin aikaista Saksan sotaa. Euran kappeli kai saanut nimensä Euran kylästä; Karinaisten kappeli Karinaisten kylästä.
Emäkirkko sijaitsee pitäjän sivulla. Kun matkat sinne ovat pitkiä ovat kappelilaiset siis rakentaneet itselleen kirkkoja, joissa he palvelevat Jumalaa. Sen lisäksi käy näissä kirkoissa paljon muittenkin pitäjäin asukkaita; käy somerolaisia, lietolaisia ja pöytyäläisiä.

Pitäjässä löytyy neljä saarnapaikkaa eli kirkkoa; emäkirkko, jossa joka pyhä saarnataan; Euran kappelin kirkko, jossa joka kolmas pyhä ja Karinaisten kappelin kirkko, jossa joka neljäs pyhäpäivä pidetään Jumalan palvelusta. Tämä on niin sovittu opettajien ja kuulijoiden kesken, sopimus jonka sittemmin on säännöksi vahvistanut Turun korkea-arvoisa Tuomiokapituli. Neljäs kirkko sijaitsee Kosken kappelissa, jossa saarnataan myös joka pyhä ja jossa on oma kappalainen.

Kirkonkirjoja on täällä alettu pitää vasta vuodesta 1696. Mainitusta vuodesta, vuoteen 1749 asti on syntyneitten luku kaksituhatta sata kolmekymmentä neljä (2134), kuolleiden luku tuhat neljäsataa kaksi (1402). Kuitenkin on huomioon otettava, että isonvihan aikana hyvin harvat merkittiin kirkonkirjoihin."


Tekstien suomennos E. Sjöman; Puolituhatta vuotta - Muistelmia Marttilan Seurakunnista 1409-1909.

26.5.2011

Kustaa Pellonpään läksiäiset

Perttelin Vihmalon Pellonpään isäntä Kaapo Samuelinpoika ja vaimonsa Eeva Jaakontytär tuskin aavistivat, kuinka tärkeää tehtävää heidän maaliskuussa 1839 syntynyt Kustaa Vilhelm poikansa ajan mittaan pääsi hoitamaan.

Hänestä nimittäin leivottiin lopulta pitäjän kunnallislautakunnan esimies vuonna 1884 ja tätä luottamustoimea hän hoiti aina vuoden 1908 loppuun saakka. Tuolloin hän otti eron esimiehen tehtävistä ikänsä takia. Kiitolliset Perttelin asukkaat päättivät järjestää Uudenvuoden päivänä 1909 juhlat Suomalaisen Seuran talolla kunnioittaakseen Kustaan elämäntyötä. Mies asui tuohon aikaan lapsineen Vihmalon Kylän- eli Pellonpään talossa numero kolme. Suureksi surukseen hänen vaimonsa oli kuollut paria vuotta aiemmin.

Turun Sanomista tammikuulta 1909 löytyy pieni kertomus tästä juhlasta;

"Seuran talo oli aistikkaasti köynnöksillä koristettu, sekä suuri joulukuusi palavine kynttilöineen, mikä  oli asetettu salin perälle, valaisi salia mitä juhlallisemmin. Kunniavanhus, joka kohta täyttää 70 vuotta oli kahden poikansa ja kahden tyttärensä kutsuttu juhlaan. Puoli viiden aikaan iltapäivällä perheen astuttua juhlasaliin nousivat läsnäolijat kuntalaiset seisaalle virittäen laulun "terve ystävä sä tänne suojahamme". Kunniavieraan asetettua osoitetulle istuimelle, nousi vuokraaja Anselm Takala tulkitsemaan Pellonpäälle kuntalaisten kiitollisuutta.

Puheeseen vastasi kunniavieras kyynelsilmin liikutettuna. Väliaikoina laulettiin hengellisiä lauluja, sekä nautittiin virvokkeita. Illan kuluessa pitivät vielä kunniavieraalle puheita kirkkoherra Korpela sekä kunnan esimies Tamminen, molemmat kosketellen Pellonpään ansioita Perttelin kunnan hyväksi.

Hilpeä ja rattoisa mieliala vallitsi koko ajan juhlassa, mikä kello kymmentä käydessä lopetettiin virrellä "sun haltuus rakas isäni". Vielä mainittakoon, että Pellonpää ennen kunnallislautakunnan esimiehen virkaa oli kunnan esimiehenä 10 vuotta, muista luottamustoimista puhumattakaan."

Anselm Takala kuvaili toisten lehtitietojen mukaan , miten huonolla tolalla kunnan raha-asiat olivat Pellonpään ryhtyessä esimieheksi. Hän totesi Pellonpään saaneen ikään kuin orpolapsen hoidettavakseen. Oikean kasvatti-isän tavoin hän oli tehnyt työnsä erinomaisesti säästämällä kunnalle peräti 30,000 markkaa. Kustaa Pellonpää sai vastaanottaa puheiden lisäksi lahjoina raamatun, seinäkello, kirjoitustarvikkeet sekä kattokruunun.

25.5.2011

Gustaf "Gösta" Armfeltin Halikon Joensuun kartanosta

28.08.1887   Åbo Tidning no 232
Kenraaliluutnantti ja kamariherra, kreivi Gustaf Magnus Armfeltin ja hänen vaimonsa Maria Gustava Armfeltin poika Gustaf eli suomalaisittain Gösta syntyi Halikon Joensuun kartanossa vuonna 1848. Isä Gustaf Magnus kuoli 1880 ja näin poika Gustafista tuli heti aikuisikään ehdittyään sukukartanon hoitaja. Hänen  sisaruksiaan olivat varatuomari ja ministerivaltiosihteerin apulainen Carl Alexander sekä Hedvig Lovisa. Venäjän keisarin hovin hovimestarina toiminut kreivi Carl Alexander kuoli Halikossa 1925. Kreivitär Hedvig Lovisa oli menehtynyt Helsingissä paria vuotta aiemmin.

Gustaf Armfelt ehti isännöidä Joensuuta parinkymmenen vuoden ajan ennen kuolemaansa elokuussa 1887. Hän sai sydänkohtaukseen ollessaan matkalla maanviljelyskokoukseen Viipurissa. Häntä jäi lähinnä kaipaamaan puoliso Clara Mathilda Creutz, jonka kanssa Armfelt oli mennyt naimisiin 1875. Lapsia ei pariskunnalla ollut. Täten Joensuu siirtyi Carl Alexanderille.

Seuraavan vuonna eli kesäkuun 11-12. päivä Joensuun kartanon kuolinpesä piti suuren, julkisen huutokaupan edesmenneen kreivin omaisuudesta. Halukkaille ostajille oli tarjolla suurin piirtein kaikkea mahdollista maan ja taivaan väliltä;

"maanviljelyskaluja, muiden muassa kolme höyrypuimakonetta, työsiiloja, vähän huonekaluja, kaksi pöytäastiastoa, toinen 24 ja toinen 12 henkilöä varten, uusi takeloitu kaljaasialus, vetävä noin 70 syltä puita, huvipurjevene Bernandi, noin 52,35 tonnin vetävä ja 18,97 metriä keskipituutta, erinomaisella kalustolla, tavallinen purtilo, kaksi proomua, joukko kauroja ja herneitä, 50,000 kappaletta muuritiiliä, noin 200 syltä lastattavaksi valmiita koivuhalkoja ym ym".

Mainitut kaksi laivaa olivat ankkurissa Vuohensaaren luona. Samassa paikassa olivat myös halkopinot. Bernand oli se laiva, jolla Armfelt oli matkustanut Viipuriin. Kun hän sitten oli ollut kävelyretkellä vaimonsa kanssa esplanadilla, oli kuolema korjannut satonsa. Vain muutamia päiviä kuolemansa jälkeen hänen tuottamalleen "suolatulle voille happamasta kermasta" myönnettiin maanviljelysnäyttelyn toinen palkinto.

24.5.2011

Pari Rautellia


Siuntion Flythin Malm vuosien 1857-63 rippikirjassa
 Lohjan Routiolta lähteneen Rautell -suvun Tenholaan aikoinaan joutuneisiin jälkipolviin kuului mm. tilanvuokraaja ja kauppalaivan perämies Johan Reinhold Rautell, joka eli vuosina 1804-1865. Hänen vaimonsa oli kirjanpitäjä Julius Hagemannin tytär Engla Juliana. Johan Reinhold muutti 1829 Siuntioon, jossa hänestä tuli "arrendaattori" eli tilanvuokraaja Malmin rustholliin.

Malmin rustholli oli yksi Siuntion vanhimmista tiloista ja lisäksi vauras. Siellä perheeseen syntyi kahdeksan lasta, joista vanhin oli Johan Julius. Hänestä tuli myöhemmin kruununnimismies Inkoon pitäjään. Hänen nuorin veljensä Ivar Reinhold mainitaan siuntiolaisena tilanomistajana 1800-luvun loppupuolella, kun taas aiemmin syntyneiden Carl Wilhelmin ja Joseph Napoleonin tarkemmista edesottamuksista ei itselläni ole paljoa tietoa. Carl Wilhelm pistäytyi nuorena miehenä Tammisaaressa, mutta palasi Malmille 1855. Joseph Napoleon lienee saanut isänsä peruina kaipuun merelle, sillä hänestä tuli merimies. Georg Emanuel syntyi pojista toiseksi nuorimpana, mutta hänen kohtalokseen tuli kuolla jo noin 10 vuoden iässä.

Joseph Napoleon taisi jäädä ulkomaille, sillä huhtikuussa 1871 kihlakunnanoikeus joutui kuuluttamaan häntä herra Thomas Adolf Adlercreutzin vuonna 1867 antaman vakuuden johdosta. Sen panttina oli 2/11 osaa Malmin rusthollista sekä Grennäsin päätilasta. Hovioikeuden ylimääräinen notaari Adlercreutz omisti tuohon aikaan Sjundbyn kartanon ja oli Siuntion mahtavimpia miehiä. Merimies Rautellia ei joko saatu kiinni tai sitten hän ei pystynyt maksamaan velkojaan, sillä kesällä 1872 pakkohuutokaupattiin em. osuus Malmin tilasta. Malmiin kuului myös tuo Grennäsin talo.

Johan Reinholdin ja Engla Julianan tyttäriä olivat Anna Maria Wilhelmina, Ida Henriette Julie ja Natalia Charlotta. Heidän mahdolliset puolisonsa ja myöhemmät vaiheensa ovat minulle tuntemattomia. Rippikirjasta 1857-63 löytyy kuitenkin tieto Idan muutosta Karjaalle ja isoveli Carl Wilhelmin lähdöstä Espooseen.

Malmin rusthollissa lienee riehunut ankara tulipalo vuoden 1870 paikkeilla, sillä sekä leski Hagemann että hänen lapsensa saivat paloapukorvauksia loppukesästä. Yhteensä maksettu korvaus nousi lähes 2,500 markkaan, joista lesken osuus oli hieman alle 800 markkaa.

23.5.2011

Marttilan kirkkoherroja

Marttilan kirkko 1900-luvun alussa
Marttilan kirkkoherrana vuosina 1615-1631 ollut Jaakko Matinpoika Platesse (Platesas) sai seurakuntalaisiltaan lempinimen Suur-Jaakko. Nimityksen takana oli miehen pituus, tukevuus ja varakkuus.

Hänen aikakaudelleen osui suuri kurjuus, sillä mm. Jättälän, Tuimalan, Harmaan, Siutilan ja Vähä-Sorvaston kylissä oli "niin rutiköyhiä, ettei heillä ollut lammastakaan eikä hengen hiiskahtavaakaan. Kuningas sai vastaanottaa valituksen, jossa marttilalaiset totesivat "hallan vieneen rukiin, ohran ja kauran, kaiken sen mitä Jumala oli ihmisille siunannut". Vuoden sato oli niin heikko, ettei asukkailla ollut mahdollisuutta maksaa veroja, koska omaan käyttöönkään ei jäänyt mitään. Pitäjäläisten mukaan "ei ole muuta kuolema odotettavana". Vuonna 1630 rakeet ja ankarat sateet tekivät tuhoja eikä pelloista taaskaan saatu mitään.


Herra Platessen jälkeen Marttilan kirkkoherraksi tuli eräiden tietojen mukaan Jakobus Johannes, jota erotuksena edeltäjästään kutsuttiin pikku-Jaakoksi. Henricus Georgij huolehti sielunpaimenen tehtävistä 1634-45, kunnes 1647 saarnastuoliin astui Ericus Nukar. Hänen merkittävin tehtävänsä oli Kosken Tl kappeliseurakunnan ensimmäisen kappalaisen, Zacharias Simonis Judiuksen vihkiminen tehtäväänsä. Kreivi Pietari Brahe nimittäin määräsi 1647 ns. Ylistaron erotettavaksi Marttilan emäseurakunnasta erilliseksi Kosken kappeliksi. Kun Nukar kuoli 1670, tuli Judiuksesta Marttilan kirkkoherra.

20.5.2011

Mannerheim ja Tarvasjoki

Mannerheim ja eversti Laaksonen - kuvaa ei ole ennen julkaistu netissä
Jatkosodan melkeissä vuonna 1941 tarvasjokelaiset lähettivät sotamarsalkka Mannerheimille kaksi eri kirjettä, joista toiseen saatiin myös vastausta itse ylipäälliköltä.

Tarvasjoen komppania 1/JR 35 oli nimittäin taistellut käytännössä levähtämättä Ivanselän, Kutisman, Villavaaran, Kenjakin ja Muntjärven kautta saapuen lopulta Suununjoen Viiksitsan kylään lokakuun 16. päivänä. Tähän Itä-Karjalassa olevan paikkaan kommpania jäi yhdeksäksi päiväksi, minkä aikana miesten ja kaluston huolto saatiin hieman paremmalle tolalle.

Komppania oli taistellut määrätietoisesti ja voitokkaasti, mutta yhteistyö ennestään kaikille tuntemattoman komppanian päällikön kanssa ei onnistunut. Miehet eivät luottaneet häneen. Niinpä em. yhdeksän päivän aikana miehet puivat tapahtumia yhä uudelleen todeten hyvien monien aseveljiensä kaatuneen tai haavoittuneen. Vähitelleen jutut ja mielipiteet alkoivat kulminoitua johonkin ennen näkemättömään. Neuvottelussa 21. päivä lokakuuta päättivät epätoivoiset tarvasjokelaiset lähettää Mannerheimille kirjelmän tilanteestaan. He pyysivät, ettei kaikkia saman pitäjän miehiä pidettäisi samassa komppaniassa. Näin jäisi ainakin osa miehistä henkiin.

Päämajan säilyneiden asiakirjojen mukaan Mannerheim oli esikuntansa kanssa hyvin tietoinen tästä kirjeestä, mutta ylipäällikkö ei ryhtynyt esimerkiksi rankaisutoimenpiteisiin niskuroinnin suhteen. Realistisena miehenä hän ymmärsi miesten hädän, mutta asia jäi siltä erää siihen.

Kun tieto rintaman synkistä tapahtumista kantautui kotipitäjään, lähtivät oman kunnan miehet katsomaan sotatanteretta. Kaikille asianosaisille tärkeäksi jääneen vierailun lopputuloksena oli, että Tarvasjoen kunnanvaltuusto lähetti viranomaisille pyynnön kolme viikon yhtäjaksoisesta lomasta kyseisille sotilaille. Pyyntöä perusteltiin mm. sillä, että "he (sotilaat) taas henkisen tasapainon saavutettuaan ja varusteensa täydennettyään uudelleen voisivat menestyksellä taisteluun käydä meille kaikille kalliin ja tärkeän asian puolesta".

Tästä pykälästä lähetettiin ote myös Mannerheimille, joka sitten myös vastasi kunnanvaltuustolle.

Rintamalla oleville tämä kaunis ja hyvin perusteltu pyyntö aiheutti kauhun hetkiä, sillä komppanian kuuluvia kuulusteltiin kapinan lietsonnasta. Kirjelmästä oli kuulemma saanut sen kuvan, että komppaniassa on vihollisen kätyreitä, jotka yllyttävät komppaniaa kapinaan. Tarkemmassa kuulustelussa kävi pian ilmi, että mistään tuollaisesta ei todellakaan ollut kyse. Kuulustelupöytäkirja ja Tarvasjoen kunnanvaltuuston ote saapuivat ilmeisesti lähes samaan aikaan Mannerheimille, joka vastasikin muutamassa päivässä tarvasjokelaisille.

Hän perustelee parisivuisessa kirjeessään sodan vaativan ankaria uhrauksia, vaikka ymmärtääkin pitäjäläisten huolen.  Mannerheim lupaa, "että minä puolustvoimain ylipäällikkönä teen kaikkeni urhoollisten joukkojeni hyväksi." Samalla hän lupaa miehille n. 10 vuorokauden loman matkoja mukaanlaskematta. Pitempiaikaiset lomat oli jätettävä sotatilanteesta riippuvaiseksi.

Oheinen kuva on Tarvasjoen Kotiseutuyhdistyksen tulevan kesän   "Jatkosodasta 70-vuotta" -valokuvanäyttelystä, joka avautuu kotiseutumuseossa 12.6.2011. Kuvaa ei tiettävästi ole aiemmin julkaistu internetissä.

19.5.2011

Perttelin kirkon lattian alta

Vanhimman säilyneen haudattujen luettelon alku Perttelistä
Kesällä 1888 Perttelin kirkossa tehtiin korjaustöitä joiden yhteydessä vanhat sisustukset purettiin pois. Lattialautojen alta saatiin tuolloin esiin satamäärin matalaan hiekkaan haudattuja ruumisarkkuja, joista osa oli jopa aivan peittämättä.

Eräät arkut olivat työmiesten mukaan kuin eilispäivänä tehtyjä ja muutkin valtaosalta erittäin hyvin säilyneitä. Jotkut ruumiit olivat säilyttäneet ihmismuotonsa, mutta toki suurin osa oli jo aikoja sitten mädännyt. Asiasta uutisoineet sanomalehdet kertoivat, että tarkkaa aikaa lattian alle hautaamisesta luopumiseen ei Perttelissä osattu enää sanoa.

Arkuista löytyneistä vuosiluvuista varhaisin oli 1698, kun taas yhdestä saatettiin lukea teksti "Fru Probstinnan Christina Wallenius Helsingfors 8 Aprill 1775, 56 År Gammals". Christina Walleniuksen mies oli ollut Espoon kirkkoherrana kuollut rovasti Elias Cajander. Christinan isä taasen oli Akaan kirkkoherra Johan Wallenius. Rouva Wallenius oli kuollut ja haudattu Espoossa ym. päivämäärällä, mutta epäselväksi jää hänen arkkunsa siirto Perttelin kirkon lattian alle. Pientä viitettä asiaan antaa se tieto, että rovasti Cajanderin isä, kruununvouti Gabriel C. oli omistanut melko lähellä sijainneen Lopin kylän Haiton rusthollin silloisessa Uskelassa. Toisaalta Perttelissä asui 1750-luvulla Eliaksen veli, rykmentinpastori Gabriel Cajander.

Christina Walleniuksen arkussa oli todellakin naisen ruumis ja välittömästi hänen vieressään makasi yhden miehen sekä kolmen lapsen ruumiit holvatussa muurihaudassa.

Eräissä kirstuissa havaittiin useampia ruumiita. Nämä vainajat sekä heidän arkkunsa siirrettiin remontissa vielä nykyisin käytössä olevaan kirkkotarhaan ja haudattiin sinne lopulliseen lepoonsa.

Perttelin kirkko on nykyisellään lähes 600 vuoden ikäinen. Näin ollen kirjoitukset sadoista arkuista lattiasannassa eivät tunnu välttämättä liioitelluilta. Esimerkiksi vuosien 1700-1720 välisenä aikana löytyy pitäjän haudattujen luettelosta 402 nimeä. Jos lasketaan lattian alle hautaamisen lakanneen joskus 1700-luvun lopulla, niin silti kirkkoon ehdittiin kuopata vainajia noin kolmen vuosisadan ajan.

18.5.2011

53 vuotta vieraalla maalla

Alatornion rk 1819-1828
Alatorniossa syntyi joulukuussa 1817 poikalapsi Johan Michelsson Oukan ja Greta Brita Kysterin perheeseen. Pienokainen sai nimekseen Emanuel. Hänen äidinpuoleiset isovanhempansa olivat Johan Hartvig Kyster ja vaimonsa Maria Katarina Montel. Viimeksi mainittu oli nimismiehen tytär Tornion kaupungista, kun taas Johan Oukka asui perheineen Alatornion Alavojakkalassa.


Tieto Emanuelin isoäidistä on hyvin merkityksellinen, sillä nuorukainen otti Oukka -nimen sijasta käyttöön sukunimen Montell. Tällä nimellä hän myös muutti siirtolaiseksi Amerikan Yhdysvaltoihin vuoden 1840 paikkeilla. Reilut kymmenen vuotta myöhemmin ilmoitettin Finlands Allmänna Tidning -lehdessä M.B. Oukan toimesta Emanuelin perään, josta ei siis oltu kuultu muutoin. Kyseessä oli perinnönjakoon liittyvä asia, sillä isä Johan oli kuollut 1840-luvun lopulla. Luultavasti Emaueliin ei tuolloin saatu yhteyttä, sillä seuraavan he tapasivat hänet vasta vuonna 1893. Tuolloisten lehtitietojen mukaan Emanuel Montell oli ollut Amerikoissa kaikkiaan 53 vuotta ja ainakaan 45 vuoteen hänestä ei oltu kuultu mitään.

Kesäkuussa 1893 hän siis vihdoin palasi kotimaahansa. Omaiset olivat jo pitkään pitäneet Emanuelia kuolleena, koska tämä ei ollut ottanut yhteyksiä heihin. Niinpä elossa olleet sisarukset luulivat veljeään huijariksi, mutta lopulta ilo oli sitäkin suurempi, kun he pääsivät varmuuteen kotipalaajan henkilöllisyydestä.

Emanuel Montellin kerrottiin olleen lähtiessään rivakan, nuoren miehen ja yhä vielä, 75 vuoden iässä, hän oli terve sekä reipas. Jonkinlaista maallista omaisuuttakin Montellille oli vieraalla maalla kertynyt, sillä hän teki heti alkuunsa lahjoituksen Tornion kaupungin köyhille asukkaille.

17.5.2011

Kauppias Ludvig Tallqvist

Eilen esittelemäni tamperelaisen leipuri Tallqvistin vanhin lapsi oli poika Karl Ludvig, joka syntyi tammikuussa 1849. Hän aloitti työuransa kauppa-apulaisena Helsingissä, mutta jo alle 20-vuotiaana hän oli palannut kotikaupunkiinsa. Siellä hän perusti oman kaupan, jonka kuitenkin sulki vuoden 1884 vaiheilla. Mainittu liike oli ensin ollut sekä Tallqvistin että erään herra Ososen omistuksessa, mutta huhtikuussa 1877 yhtiö siirtyi kokonaan Ludvigin omistukseen.


Jo 10 vuotta aiemmin hän oli aloittanut ns. agentuuri- eli välitysliikkeen, jolta saattoi ostaa paitsi tavaroita niin myös erilaisia huolintapalveluita. Myöhemmin liikkeestä saattoi ostaa myös henki- ja palovakuutuksia. Liiketoimintansa lisäksi etunimellä Ludvig esiintynyt miehemme oli innokas yhteiskunnalliseen elämään osallistuja.
Hänestä tuli Tampereen kaupungin ensimmäinen palopäällikkö ja luonnollisesti Tallqvist oli paikallisen vapaapalokunnan perustajajäseniä. Hänet nimitettiin sekä terveyslautakunnan että rahakamarin jäseneksi. Kaupunginvaltuutettu Tallqvistista tehtiin 1887.

Ludvig Tallqvistin vaimo oli kaupunginvouti Sakarias Kinnusen ja Eufrosyne Steningin tytär Hilma Maria, joka oli aiemmin ollut naimisissa kauppias Alexander Johan Lundborgin kanssa. Herra Lundborg oli kotoisin Porin kaupungista.

Ludvigin ja Hilma Marian 1875 solmima avioliitto jäi lapsettomaksi. Karl Ludvig Tallqvist kuoli Tampereella maaliskuussa 1896 ja hänen leskensä Hilma joulun alla 1903. Toiminimi Ludvig Tallqvistin hoitama Svean Palo- ja henkivakuutus Osakeyhtiön asioimisto luovutettiin herra Alfred Selinille perikunnan toimesta vuoden 1904 alussa.


Karl Ludvigin sisaruksista Edvard Makarius (s. 1857 - k. 1895) toimi ravintoloitsijana Tampereella. Hänen vaimonsa Emma Ågren oli kotoisin Ruotsista ja Edvardin kuoltua hänet nai tehtailija Johan Vilhelm Starck Turusta. Veljesten siskoista Alma (Alna?) Elisabeth opiskeli mm. yliopistossa ja työskenteli opettajattarena turkulaisissa kouluissa 1880-luvun puolivälistä eteenpäin. Vihdoin 1889 hän aloitti saksan kielen opettajana Hämeenlinnan suomalaisessa lyseossa. Alman puoliso oli Pietarsaaren apteekkari Karl Lennart Candolin.

Carl Gustaf Malakias Tallqvistilla ja Maria Matilda Sevonilla oli yhteensä 10 lasta, mutta vain em. kolme avioituivat. Esikoistytär Fredrika Matilda ja järjestyksessä seitsemäs lapsi Maria Erika elivät vielä vuonna 1911 naimattomina, mutta peräti kuusi sisarusta menehtyi aivan pienenä.

16.5.2011

Leipurimestari Carl Gustaf Malakias Tallqvist Tampereelta

Tampereen Sanomat 1.3.1893
Tampereen kaupungissa vaikutti 1840-luvulta eteenpäin leipurina ja kondiittorina elantonsa perheelleen hankkinut Carl Gustaf Malakias Tallqvist. Hän oli mennyt vuonna 1846 naimisiin Maria Matilda Sevonin kanssa kaupungin tuomiokirkkoseurakunnassa. Koska Tallqvist-suku on jo pitkään kuulunut mielenkiintoni kohteisiin, huvitti minua ajankuluksi etsiä tämän leipurin sukujuuria.

Tampereen tuomiokirkkoseurakunnan rippikirja 1846-1852 sisältää noin 400 aukeamaa, joten sitä ei tee mieli lähteä selaamaan edes Arkistolaitoksen mainiosta digitaaliarkistosta. Sen verran hitaasti sivut ainakin omassa käytössäni olevilla koneille vaihtuvat. HisKin avulla sitten löytyykin nopeammin tuon leipurin syntymä. Lehtitiedot vuoden 1893 maaliskuun alusta tietävät nimittäin kertoa, että Carl Gustaf Malakias menehtyi 71 vuoden ja 20 päivän iässä. Näin ollen hänen on täytynyt syntyä vuoden 1822 helmikuun alussa.

Muutaman turhan haun jälkeen keksin kirjoittaa nimen Malakias muotoon Malachias ja tuolloin tärppäsi. Carl Gustaf Malakias Tallqvist oli syntynyt Kirkkonummen Pappilaan kuuluneessa Räfsön saaressa. Hänen äitinsä oli naimaton nainen Ulrika Gustava Tallqvist, joka todennäköisesti tienasi leipänsä piikomalla paikallisten kalastajien mökeissä ja torpissa. Äiti Ulrika Gustava on merkitty tuon ajan rippikirjassa syntyneeksi Helsingissä vuonna 1784. Tämä täsmää (suurin piirtein) sen seikan kanssa, että hän oli kastettujen luettelon mukaan 39 vuoden ikäinen saadessaan aviottoman poikansa. Samasta lähteestä selviää, että hän on muuttanut 1831 Helsingin kaupunkiin. Kastettujen luettelosta paljastuu toinenkin avioton lapsi, tytär Gustava Wilhelmina vuodelta 1815.

Helsingin kaupungin kastetuista löytyykin sitten elokuussa 1785 kastettu Gustava Ulrika, jonka vanhemmat olivat merimies Thomas Tallqvist ja vaimonsa Greta Engberg. Gustava Ulrika menetti isänsä neljän vanhana, sillä Thomas menehtyi tuolloin mätäkuumeeseen 44 vuoden iässä.

Helsingin rippikirjojen perusteella Thomas oli syntynyt 1745 ja Greta Enberg 1760. Tähän leipuri Carl Gustaf Malakiaksen esivanhempien etsintä sitten loppuisikin ellei olisi käytettävissä Wilskmanin ikivanhaa sukukirjaa. Hän esittelee neljä erilaista Tallqvist-sukua, joista eräs oli lähtöisin Espoon Mäkkylästä. Vuonna 1690 syntyneen torppari Tomas Pålssonin toisesta avioliitosta vuonna 1753 syntynyt Tomas oli leipurin isoäidin isä. Hän oli tosiasiassa siis hieman nuorempi kuin mitä Helsingin rippikirjat antavat ymmärtää.


Carl Gustaf Malakias otti osaa myös Tampereella 1857 avatun, kaikille avoimen säästöpankin perustamiseen. Käsityöläiset olivat keränneet tammikuussa 1855 pidetyn kokouksen jälkeen peruskassan pankkia varten. Tämä rahamäärä annettiin leipurimme säilytykseen, mutta jossain vaiheessa Tallqvist onnistui sekoittamaan omat ja vieraat rahat. Tilanne äityi melko hankalaksi, mutta lopulta hän antoi velkakirjan muodossa tiedon rahojen kohtalosta. Näin varat saatiin vähitellen takaisin ja pankki avasi ovensa paria vuotta myöhemmin maamme 22. säästöpankkina.

Työssään leipurina Tallqvist oli erinomainen ja liikkeensä tuotolla hän sai hankittua talon sekä Tampereen kaupungista että maaseudun rauhasta Pyhäjärven eräästä saaresta. Aikalaisten mukaan Tallqvist oli originelli herrasmies ja aina ystävällinen sekä avulias kaikille. Omaperäisyyttä mies osoitti mm. suunnittelemalla sahan yhdistämistä veneen moottoriin. Tarkoituksena oli päästä kulkemaan Pyhäjärvellä myös talviaikoina, kun jään olisi voinut sahata aluksen tieltä. Toisella kertaan Tallqvist yritti johdattaa vettä Pyynikillä sijaitsevasta lähteestä myllyyn. Tämäkin kokeilu epäonnistui kuten tuo "jäänmurtajakin".

Vaimo Maria Matilda Sevon oli hänkin käsityöläisperheestä, sillä tämän isä oli turkulainen, sittemmin Tampereelle muuttanut kultaseppä Abraham Sevon. Äiti Fredrika Petrell oli laivaperämies Thomas P:n ja vaimonsa Maria Christina Laurenin tytär.

11.5.2011

Tarmokas piispamme

Helsingin Wiikko-Sanomia 15.12.1882
Pitäjänapulaisen poikana Alastaron Männistöllä vuonna 1821 syntynyt Anders Johan Hornborg teki merkittävän uran luterilaisen kirkkomme palveluksessa. Hän tuli ylioppilaaksi 1841 ja kolmea vuotta myöhemmin hänestä leivottiin jo maisteri. Paria vuotta myöhemmin hän sai nimityksen varanotaariksi Turun tuomiokapituliin.

Työnsä ohessa hän opiskeli valmistuen jumaluusopin kandidaatiksi 1858 sekä edelleen lisensiaatiksi 1860. Vuonna 1863 hänet juhlallisesti vihittiin tohtoriksi ja pian hän sai kreikan kielen lehtorin viran Turun lukiossa. Sieltä tie vei 1867 Mikkelin ja edelleen 1876 Helsingin kaupungin kirkkoherraksi. Tällä välin eli 1870-73 hän ehti työskennellä myös Porvoon tuomiokapitulin asessorina. Vuonna 1878 Anders Johan Hornborg tuli Porvoon tuomiorovastiksi ja uran huipennuksena hänet äänestettiin Porvoon hiippakunnan piispaksi marraskuussa 1878. Oman pappissäätynsä edustajana hän istui vuosina 1872, 1877-78 ja 1882 valtiopäivillä ollen viimeksi mainittuna aikana myös puhemiehenä.

Anders Johan Hornborg osoitti uupumatonta tarmoa, sillä virkojensa lisäksi hän otti osaa lukuisiin muihin luottamustoimiin ja työryhmiin. Vuosina 1851-56 hän toimi sihteerinä kirkkolakia, virsikirjaa, katekismusta ja käsikirjaa varten asetetuissa komiteoissa, 1879-80 koulukomitean jäsenenä, pappissäädyn sihteerinä valtiopäivillä 1863-64 ja uudelleen 1867. Lisäksi Hornborg oli Porvoon hiippakunnan papiston edusmies 1872 ja 1877-78 valtiopäivillä. Vuonna 1877 hän lisäsi tehtäviinsä yleisen valitusvaliokunnan sekä hieman aiemmin pappissivistyksen asiaa tutkimaan asetetun komitean puheenjohtajuuden.

Hartaana suomalaisuusmiehenä Hornborg teki 1879 anomuksen "että uusia oppilaitoksia suomi opetuskielenä perustettaisiin kaikkialla, missä tarve vaatii, että Mikkelin lyseo muutettaisiin suomenkieliseksi, että kouluopetus toisessa kotimaisessa kielessä asetettaisiin paremmalle kannalle ja että armollinen asetus suomen kielen tasa-arvosta ruotsin kanssa kokonaisuudessaan ja supistamatta pantaisiin täytäntöön". Nämä ansiokkaat ja järkevät vaateet pappissääty sitten hyväksyikin.

Hornborgilla riitti intoa vaikka muille jakaa ja 1848-52 hän toimitti "Åbo Tidningar" -lehteä. Samoin hän julkaisi pari matrikkelia, toisen Turun arkkihiippakunnan ja toisen koko maan papiston viroista. Kolmaskin osa oli suunnitteilla, mutta ankara sairaus myöhemmällä iällä pakotti piispamme luopumaan näistä aikeista.

Kovin montaa vuotta ei Anders Johan Hornborg ehtinyt piispan virkaansa hoitaa, sillä jo vuoden 1883 alussa hän oli pahasti sairaana. Tuoni korjasi lopulta omansa saman vuoden joulukuun alussa, hieman ennen hänen 63 -vuotispäiviään.

Kuten niin usein suomalaisilla pappismiehillä, oli Anders Johaninkin suku täynnä tämän säädyn edustajia. Hänen isänsä, poikansa täyskaima kuoli Karkun kirkkoherrana. Isoisän isä Pehr Hornborg oli puolestaan rykmentinpastori, joka asui juuri Karkussa. Tämä isä Petter H. oli hänkin rykmentinpastori, kun taas Petterin isä Johan Hornborg kuoli Tyrvään kirkkoherrana. Hornborg -suvun kantaisä Suomessa oli turkulainen muurarimestari Bogislaus, joka oli tullut maahamme Pommerista.

Anders Johan Hornborgin äiti, Katarina Corpolander oli Noormarkun kappalaisen tytär. Katarinan isänäidin isä oli Säkylän kirkkoherra Henrik Laihiander, jonka kautta löytyy sukuyhteys Loimaan seudulle. Henrikin appi oli venäläisten Isovihan aikaan kuoliaaksi kiduttamana Loimaan kirkkoherra Matias Rungius, jonka suku oli lähtöisin Onkijoen Ryngän talosta.

Tämän hengästyttävän nimilajitelman lisäksi voisi helposti luetella useisiin kymmeniin nousevan pappisjoukon serkkuja, pikkuserkkuja ja edelleen näiden lapsia, jotka kaikki olivat Anders Johanin sukua. Hänen vanhempiensa suvuissa pysyttiin kirjaimellisesti "säädyn mukaisessa seurassa".

Keksijä Juho Salonen

Alastaron pitäjässä kuoli loppuvuodesta 1898 omaperäinen maalari Juho Salonen. Hän oli paitsi erittäin taitava ammatissaan, niin myös tunnettu erilaisten keksintöjen mestari. Vuosien kuluessa hänen kynästään ja työpajastaan ilmestyi ihmisten ilmoille neljäkymmentä enemmän tai vähemmän käytännöllistä laitetta.

Ilman teknillisiä opintoja ja varojen puutteessa nämä ihmeelliset joutuivat kuitenkin suurelta osin romukoppaan. Ainoastaan yhden Salonen sai myytyä suoraan turkulaisen kauppias Edvard Åströmin ostettua hänen ideoimansa välikaton pinkopahvikoneen. Tässä työssä tarvittiin aina kaksi miestä, sillä yhden oli mahdotonta ylettyä pitelemään pahvin molempia päitä. Salosen koneen ansiosta yksi mies saattoi nyt tehdä koko homman helposti. Konetta käyttäneet maalarit antoivat siitä kiittäviä lausuntoja.

Julkisuutta saivat lisäksi pikakamiina, joka oli tarkoitettu erityisesti kirkkoihin tai isoihin huoneistoihin. Kapine oli hyödyllinen missä tahansa, johon tarvittiin tilapäisesti lämmintä ilmaa pienillä kuluilla. Pikakamiina vei nimittäin huomattavasti vähemmän polttoainetta kuin muut aikakauden vastaavat lämmittimet. Toinen hyödyllinen kiinteistöihin suunniteltu aparaatti oli "ilmasiivilä" eli ilmanpuhdistuskone. Sitä voitiin käyttää joko em. pikakamiinan yhteydessä tai sitten aivan erikseen. Huoneilman luvattiin tulevan ilmasiivilän avulla puhtaammaksi ja terveellisemmäksi.

Maatalojen isäntiä varten Salosella oli takataskussaan elonleikkuukone, jota pystyi hoitamaan yksi mies ilman hevosta. Sanomalehtitietojen mukaan tätä konetta voitiin käyttää "ns. härwelin sijasta ja lienee se paljoa joudukkaampi kuin härweli".

Kuten mainittua, Salosella ei ollut pääomia toteuttaa ideoitaan aihioita pidemmälle ja näin hänen edistykselliset keksintönsä jäivät ilman suurempaa vastakaikua ostavalta yleisöltä.


Näiden teknisten kokeilujen lisäksi Salonen oli ahkera runoilija, joka yritti saada hengentuotoksiaan myös kirjan muotoon. Valitettavasti henkilö, jonka piti toimittaa Salosen nuoren tekemät tekstit painoon, hävisi matkan varrella tipo tiehensä paperit mukanaan. Näin ne katosivat ikiajoiksi, sillä toisia kappaleita ei Salosella ollut.

Kertomusten mukaan Vahvalan kylässä asunut Salonen oli hyväntahtoinen mies, jota useat aikalaiset jäivät syvästi kaipaamaan. Vaikka miehellä ei ollut muodollista koulutusta, pystyi hän silti tekemään toimivia laitteita. Tämän taustalla oli varmaankin suomalaisten vahva käsityöläisperinne varsinkin maaseudulla. Yhtä ja toista, pienempää ja suurempaa oli pystyttävä tekemään, vaikka kyläseppä tai muu ammattimies oli myös apuna. Mitä vähävaraisempi henkilö oli, sitä enemmän hän saattoi hyötyä opetellessaan itse käsityötaidot. Olisi mukava tietää, onko näitä Juho Salosen töitä säilynyt esimerkiksi paikallisesssa kotiseutumuseossa?

10.5.2011

Kirottu Päärnefeltti

Uusi Aura 21.11.1909
Marraskuun 21. päivänä vuonna 1909 ilmestyi Uusi Aura -lehdessä Suomen oloissa lähet ainutlaatuinen "kuolinilmoitus". Takasivun mainosviestien joukossa oli nimittäin tilanomistaja Ruskmanin allekirjoittama viesti, joka alkoi tekstillä "Sanomattomalla ilolla saan ilmoittaa, että entinen lastenopettaja ja ent. elinkautinen kuritushuonevanki herra P. O. Baernefeldt kuoli t.k. 15 p. Maariassa".  Tämän pöyristyttävän ilmoituksen kohteena oli Yläneen lukkarina vuosikausia toimineen Petter Baernedeldtin ainoa poika, Petter Oskar B. Hän oli syntynyt vuonna 1844 Merikarvialla ja tullut Yläneen Kirkonkylään vanhempiensa mukana 1859.

Aikuisiällä hänestä tuli kiertävä kansakoulunopettaja, joka kaitsi lapsia mm. Raisiossa. Hänen pedagoginen uransa ei suinkaan ollut se, josta aikalaiset hänet em. tavoin muistivat. Vaikka lukkari-isä oli ollut varmaankin syvästä uskonnollinen periaatteen mies, tuli Petter Oskarista "seudun suurimpia pettureita ja rettelelöitsijöitä, joka vapaalla jalalla ollessaan oli paikkakunnan kauhuna konnankoukkujensa tähden". 

Näitä rikoksia hän ehti tehdä pitkin Varsinais-Suomea siihen tahtiin, että Baernefeldt tuomittiin elämänsä aikana peräti kolme kertaa elinkautiseen vankeuteen. Varsinaista moukantuuria osoitti se, että tästä huolimatta oli kuollessaan vapaalla jalalla. Keisariperheen juhlistaessa merkkitapahtumiaan, oli annettu myös yleisiä armahduksia vankiloissa virunneille.  Uskomatonta kyllä, Baernefeldt tienasi leipäänsä opettajan toimen ohella asianajajana. Tässä työssä hän saattoi helposti huijata oppimattomia ihmisiä, joille lakikiemurat olivat liian vaikeita. Hän erikoistui niihin tapauksiin, joihin oppineemmat lakimiehet eivät suostuneet koskemaan. Oikeudessa Petter Oskar esiintyi "suurella advokaattimaneerille" hankkien tarvittaessa vääriä todistajia asiakkaiden rahoilla, joista osan hän luonnollisesti ehti siirtää hyvissä ajoin omiin taskuihinsa.  

Esimerkiksi keväällä 1899 tuli tunnetuksi tapaus, jossa Baernefeldt otti muitta mutkitta suoraan asiakkaan lompakosta "vaivanpalkkansa". Siepatussa setelinipussa oli noin 140-150 markkaa. Tässä tapauksessa oli kyse eräästä maatilankaupasta, johon liittyi väärennetty kuitti ja joka oli ylipäätänsä hyvin sekava vyyhti. Baernefeldtiä em. asiakas luonnehti harmaapartaiseksi herrasmieheksi, jonka hän oli tavannut eräässä anniskeluyhtiön myymälässä Turussa, Venäjänkirkkokadun varrella. Huijari ilmeisesti ymmärsi täysin, mistä kohteista uhreja kannatti hakea. Tässä tapauksessa onni ei ollut pidemmän päälle myötä, sillä Baernefeldt ja joukko muita tapaukseen sekaantuneita lähetettiin lääninvankilaan tarkempia tutkimuksia varten.

Saman vuoden heinäkuussa saattoi lehdistä lukea, miten elinkautisvanki B:n alamainen anomus tuomion lievennyksestä oli hylätty senaatissa.  Aikalaiset, jotka kutsuivat miestä "Päärnefeltiksi", arvioivat hänen tehneen rötöksensä harvinaisella innolla ja lämmöllä. Sen seurauksena "häntä nyt seuraavat hautaan kaikkien kunnon ihmisten jyrisevät kiroukset ja sydämen pohjasta pulppuavat sadatukset". Pisimmälle meni nimimerkki Tiitus Turun Sanomissa, joka totesi, että "B tuskin tarvitsee turkkia uudessa olinpaikassaan".

9.5.2011

Lukkarista ja kansan sivistämisestä Heinijoella

Kun kirkkoherra Viktor Adrian Bergroth oli pitämässä lukusia Yläneen Heinijoen kylässä keväällä 1861, otti hän puheeksi omasta mielestään erittäin tärkeän asian. Herra Bergrothin totesi heinijokelaisten asuvat kaukana kirkosta ja kaiken lisäksi heillä ei ollut edes maantietä, mitä pitkin kulkea sinne. Tämä oli kirkkoherran mukaan suureksi vahingoksi ja esteeksi "hengellisessä ja ajallisessa edistymisessä". Maantie oli tärkeä eritoten sen takia, että sen kautta lapset voisi lähettää sunnuntaikouluun, jota pitäjän lukkari tuohon aikaan piti.
Kinkeripiirin eli yökunnan jäsenet totesivat olevansa samaa mieltä kirkkoherransa kanssa tästä asiasta. Itseasiassa he olivat hakeneet esivallalta jo "20 ajastaikaa" lupaa maantien rakentamiseen, mutta turhaan. Heinijokilaisten mukaan Yläneen mahtavimmat olivat juonitelleet koko hanketta vastaan ja ehdottaneet tien tekemistä "mitättömään metsään, rahkain, soitten ja nevain ylitse". Hakemus oli ollut esillä syyskäräjillä ja uudelleen kevään puolella, mutta lupaa sille ei oltu vielä saatu.

Nyt otettiin Bergrothin johdolla esille vaihtoehtoinen suunnitelma eli oman koulun järjestäminen Heinijoelle. Koska oman väen joukosta ei pätevää opettajaa löytynyt, pyysivät seurakuntalaiset lukkaria tähän tärkeään tehtävään. Tämän ollessa myöntyväinen, lyötiin lukkoon seuraava sopimus;
1. talolliset antavat vuorottain koululle ja opettajalle huoneet, ruokaa ja ylöspidon ilman maksua.

2. talollisten ja torppareitten lapsista maksetaan jokaiselta 10 kopeekka hopeassa viikolta eli 40 kopeekkaa kuukaudelta

3. mökkiläisten lapsista maksetaan viisi kopeekkaa hopeassa viikolta eli 20 kopeekkaa kuukaudelta

4. sangen köyhien ihmisten lapsista ei lukkari pyydä mitään

5. koulu aloitetaan Maarian päivästä ja pidetään neljä viikkoa

Näin Maarian eli maaliskuun 23. päivänä 1861 aloitettiin koulutyö yli 30 lapsen ollessa oppilaina.

Seurakunnan lukkari Petteri Baernfeldt oli toimelias mies mitä tuli pitäjäläisten sivistämiseen. Vuotta aiemmin hän oli kirjoitellut Sanomia Turkuun -lehteen yläneläisistä vähemmän mairittelevia lausuntoja. Hänen mukaansa Yläneellä oli vieläkin muutamia täysi-ikäisiä ja jo vanhuuden puolelle kääntyneitä henkilöitä, jotka eivät osaa lukea eivätkä käy ripillä. He elävät "keskellä kristikuntaa kuin pakanat mitään tietämättä siitä suuresta lunastuksen työstä, joka heitäkin varten tehty on". Oli kesällä 1860 päässyt ripille mies, jolla oli ikää peräti 65 vuotta!

Sanomia Turusta 29.04.1876
Baernfeldt itse oli kotoisin Kankaanpäästä ja tullut virkaansa vuonna 1859 edellisen lukkarin kuoltua. Hän asui Merikarvialta kotoisin olleen vaimonsa Kreetta Liisa Brandin kanssa Yläneen Kirkonkylän Yli-Heikkilän rusthollin torpassa. Oppinsa lukkarin toimeen hän oli saanut jo kotipitäjässään ja Yläneelle hän tuli Velkualta yhdessä puolisonsa ja poikansa Petteri Oskarin kanssa. Lukkari Baernfeldt oli todella ahkera työssään, sillä jo 1851 Velkualla ollessaan hän "aikoi antaa pränttiin uuden ja sangen tarpeellisen Suomalaisten ja Ruotsalaisten Wirsien Nuotti-kirjan. Nuotit merkitään numeroilla, jotka taidetaan ilman opettajata Wiolilla ja Wirsi-kanteleella soittaa". Yli-Heikkilän torpasta Baernfeldt vaimoineen muutti Kirkonkylän Alajoen Anttilan perintötaloon, josta he pyysivät lainhuudatusta Virallisessa Lehdessä huhtikuussa 1878. Omena ei pudonnut kauas puusta, sillä poika Petter Oskar oli ammatiltaan lastenopettaja työskennellen mm. Raisiossa. Hänen edesottamuksistaan lisää toisella kerralla.
 
Tuohon aikaan eli 1860-luvulla Heinijoen kylässä oli kaksi manttaalia rusthollia eli viiteen osaan jaettu Jaakkolan ratsutila ja kolmeen osaan lohkottu Laurilan ratsutila. Jaakkolassa oli yhteensä 26 huonekuntaa ja yhteensä asujaimia tilan alueella oli peräti 146. Laurilassa oli 23 huonekuntaa ja 130 henkeä. Ajojuhtia näillä kahdella suurtilalla oli yhteensä 65 kappaletta. Tämä 276 hengen väkimäärä jäi edelleen odottelemaan peninkulman mittaista maantietään. Tosin jo 1830- ja 1840-luvuilla oli Iso-Laurilan toimelias isäntä Kustaa Juhanpoika Lukkala suunnitellut ja lähes yksin myös tehnyt maantien kirkonkylään taloltaan. Toiset kyläläiset olisivat halunneet tien kulkevan Uudenkartanon eli Huvituksen kautta. Ilmeisesti tämä tie ei ollut kelvollinen enää 1860-luvulla tai sitten heinijokelaiset halusivat ns. virallisen tien matkojaan varten.

6.5.2011

Nousiaisten Allenius/Alleen -suvun tarinan loppu

Gustaf Alleniuksen perhe Kangasalan rippikirjassa 1773-84
Gustaf Allenius syntyi 18.12.1700 Nousiaisissa ja tuli ylioppilaaksi Turun koulussa 1722. Hän oli Kurun kappalainen vuodesta 1725 ja lienee avioitunut melko pian sen jälkeen. Gustafin vaimo oli papin tytär Anna Katarina Florin, joka ol syntynyt vuonna 1707 Hämeenlinnassa.
Kurun aikoina syntyi kuusi lasta. Vanhin lapsi Susanna Gertrud Allenius, 1726 – 1804, sai puolisokseen  Virtain kappalaisen Johan Långhjelmin. Pojasta Gustaf Alleniuksesta, 1730 – 1808, tuli aikanaan Ahvenanmaan Föglön kirkkoherra. Katarina Allenius syntyi 1732 ja kuoli naimattomana 1810-luvulla. Eva Kristina Allenius, 1736 – kuollut ennen 1787, avioitui ensin Tampereen saarnamiehen, fil.maist. Nils Widbomin kanssa ja  myöhemmin maanmittari Georg Hartlin kanssa. Johan Allenius, myöhemmin Alléen, 1738 – 1805, oli Tampereen rykmentin Vesilahden komppanian katselmuskirjuri, postimestari, kaupunginvanhin ja Tampereen kasööri. Märta Maria Allenius, 1741 – 1811, avioitui ensin komissiomaanmittari Carl Krusellin kanssa, myöhemmin Kauvatsan saarnamiehen Mathias Forsiniuksen kanssa. Ruoveden kirkkoherraksi Gustaf nimitettiin 1745 ja Kangasalan kirkkoherraksi 1751. Gustaf avioitui toistamiseen Kangasalla, ja taaskin oli morsian papin tytär, Kristina Forselius. Tästä toisesta liitosta syntyi vielä kolme lasta.
   
Ollessaan Kangasalla kirjoitti Gustaf 1753 kuvauksen Kangasalan seurakunnasta (Beskrifning öfver Kangasala församlingen). Uusi Kangaslan kirkko rakennettiin myös Gustafin aikana. Juuri virkaan tullut uusi kirkkoherra Allenius oli pyytänyt kihlakunnanoikeudelta todistusta vanhan kirkon kunnosta, seurakunnan varattomuudesta ja uuden kirkon rakennuskustannuksista. Pidetyn katselmuksen jälkeen todettiin kokonaan uuden kirkon rakentamisen tarpeellisuus. Pitäjäläiset tuntuivat mieslukuisesti osallistuneen siihen kihlakunnanoikeuden istuntoon, jossa kirkkoasiaa käsiteltiin. Tuntuu siltä, ettei mainittu rovastintarkastuksen päätös ollut erityisen yksimielinenkään, sillä suuri joukko Kangasalan isäntiä esiintyi käräjillä rustitilallinen Simo Huikkolan ja lautamies Kristoffer Alleniuksen johdolla rakentamista vastaan niin käyttäytyen, että saivat sakkoja.
   
Kuninkaallinen majesteetti Adolf Fredrik vahvisti rakennuspäätöksen 18. joulukuuta 1760. Edelleen elettiin taloudellisesti huonoa aikaa Ruotsi-Suomessa, sillä Ruotsi kävi parhaillaan heikosti menestynyttä sotaa Preussia vastaan. Puolueet taistelivat keskenään ja rahan arvo laski katastrofaalisesti. Kangasalan kirkon piirustukset hyväksyttiin kuninkaan neuvostokamarissa Tukholmassa kesäkuussa 1762. Kangasalla pitäjäläiset alkoivat kuitenkin katua päätöstään rakentaa kirkko kivestä. He anoivat tuomiokapitulilta oikeutta rakentaa kirkkonsa puusta.  Maaherra antoi päätöksensä lokakuun 15. päivänä 1764. Päätöksessä todetaan kiviä jo ajetun paikalle kirkkoa varten. Rakennusmestari Piimänen ja muurausmestari Gustav Rosenberg sitoutuivat Kiskon pitäjässä louhimaan 750 kuormaa kalkkikiveä tai sen verran kuin kirkkorakennukseen tarvitaan, jos pitäjäläiset kuljettavat kivet rekikelien aikana kirkkovallille. Oli päätetty, että seurakuntalaiset itse suorittavat rakennustyön, kukin talo mieslukunsa mukaan. Vaikka rakentamispäätöksen vahvistamisen jälkeenkin esiintyi vastustusta kivikirkon rakentamiseen, työ saatiin kuitenkin alkuun v. 1764. Kirkkoherra Allenius joutui syksyllä 1765 pahaan välikäteen, kun muurausmestari kahden kisällinsä ja oppipojan kanssa joutui odottelemaan kaksi viikkoa ilman työtä ja vaati kirkkoherralta korvausta. Pitäjän herrasväet olivat pitäneet kirkon rakennukselle tuotuja kiviä kelvottomina. Sitäpaitsi kesä oli ollut sateinen, jonka takia talonpojat tarvitsivat enemmän aikaa korjuu- ja kylvötöihinsä. Rakennustyön aikana pidettiin ensimmäinen virallinen tarkastus työmaalla elokuussa 1765.  Kun sisustustyöt olivat valmistuneet, kirkko vihittiin ilman tornia marraskuun ensimmäisenä päivänä 1767. Sen vihki Oriveden rovasti Anders Salovius piispa Mennanderin määräämänä. Rovasti Salovius "puhui sopivasti" 2. Kor. 8:23 johdolla: "Ja sen me olema tehnet sen suuren uskalluxen tähden cuin meillä teidän tygön on ja niin myös meidän veljeimme tähden. Kirkko nimitettiin prinssi Kustaan kirkoksi".

Gustaf sai lääninrovasti arvon 1773. Lopullisesti kirkko torneineen valmistui syksyllä 1776. Lopputarkastuksen suorittanut Anders Jansson sanoi 11. marraskuuta 1776 päiväämässään pöytäkirjassa kirkkoa hyvin kauniiksi ja tilavaksi. Mutta hänellä oli huomautuksiakin: Muurausmestarityö ei näytä joka paikassa yhtä hyvältä. Varsinaisten kirkon seinien muuri näyttää olevan suuremmella huolella rakennettu, mutta tornin muuri ei ollut yhtä hyvää työtä. Kivet olivat huonosti asetetut, kalkin laatu oli huonompaa. Yhdessä ja toisessa paikassa muuri näyttää ikäänkuin tahtovan horjua äärettömän painon alla. Tarkastaja näki halkeamia. Länsipuolella hän epäili perustuksenkin olleen pettämässä. Paikalla ollut muurausmestari valitti kalkin puutetta ja lupasi tulla toisen kerran paikalle ja peittää pienet virheellisyydet, joita silloin oli näkyvissä.
Vuonna 1780 todettiin piispantarkastuksessa kirkon olevan muutamaa halkeamaa lukuunottamatta varsin hyvässä kunnossa. Mutta tornissa oli tapahtumassa sitä, mitä tarkastuskertomuksen lausunto enteili. Tornissa oli sellaisia repeämiä, että se oli mitä kiireimmin korjauksen tarpeessa. Jokainen pitäjäläinen määrättiin tuomaan tornin korjaukseen kaksi kappaa kalkkia. Ennenkuin ehdittiin ryhtyä korjaustöihin, torni kuitenkin kaatui toukokuun 21. päivänä 1782 särkien myöskin osan kirkkomaan ympärille suurella vaivalla rakennetusta kiviaidasta. Uuden tornin rakentaminen saatiin vireille vuonna 1785. Tornin rakentamiseen tähän nimikkokirkkoonsa kuningas myönsi yleisen koko valtakunnassa koottavan kirkkokolehdin. Syksyllä 1800 oli tornikin vihdoin valmis. Gustaf ei sitä kuitenkaan koskaan nähnyt, sillän hän oli kuollut 21.10.1785.

***

Gustaf Allenius nuorempi syntyi Kurussa 9.2.1730. Hän tuli ylioppilaaksi 22.6.1748 ja filosofian maisteriksi 25.7.1754. Saatuaan pappisvihkimyksen 1757, oli hän apupappina isänsä alaisuudessa. Kirkkoherraksi Ahvenenmaan Föglöhön hänet nimitettiin 1767. Hänen ensimmäinen vaimonsa oli 28.1.1768 edellisen Föglön kirkkoherran tytär Sofia Maria Svebilius. Sofia Maria oli aika lailla Gustafia nuorempi, hän oli syntynyt 16.1.1748. Gustafille ja Sofia Marialle ehti syntyä seitsemän lasta ennen kuin Sofia Maria kuoli 28.11.1794. Vanhimmasta pojasta Petter Gustaf Alléenista tuli sittemmin Turun hovioikeuden aktuaari, toiseksi vanhin, Johan Reinhold Allenius, syntyi 1770 ja kuoli samana vuonna. Adolf Alléenista, s. 1772, tuli lääninkirjanpitäjä Turussa. Tytär Maria Sofia Lovisa Allenius eli vain muutaman vuoden sen jälkeen kun hän oli syntynyt 1775. Samoin kävi Karl Wilhelm Alleniuksellekin; hän syntyi 1778 ja kuoli samana vuonna. Myös kaksi nuorinta, kaksoset Fredrika Albertina Allenius ja Maria Lovisa Allenius, kuolivat samana vuonna kuin syntyivätkin, 1779. Gustaf meni vielä vanhoilla päivillään 1795 uusiin naimisiin Ulrika Charlotta Hårdhin kanssa. Gustaf kuoli 1809, mahdollisesti Tukholmassa.

***

Petter Gustaf Alléen syntyi Föglössä 4.2.1769. Ylioppilaaksi hän tuli jo 16 vuoden iässä 15.6. 1785. Suoritettuaan kuulustelun lainopissa ja sen perusteissa 15.12.1787, tuli hän auskultantiksi Turun hovioikeuteen, väliaikaiseksi notaariksi 16.6.1792 ja aktuarioksi 9.11.1795. Petter omisti talon Turun eteläisessä korttelissa no. 25. Hän avioitui hovioikeusneuvoksen tyttären kanssa 21.10.1798, morsian oli Johanna Lovisa Barck. Petter kuoli 18.6.1814 ja Johanna lapsivuoteessa jo 28.7. samana vuonna. Vanhin lapsi oli silloin vain 15-vuotias, joten lapset lienevät kasvaneet Johannan sukulaisten huomassa.

Vanhimmasta eli Gustaf Johan Alléenista, 1799 – 1854, tuli aliupseeri ja seuraavaksi vanhin, Adolf Axel August Alléen, 1800 – 1822, seurasi isänsä jalanjälkiä tullessaan hovioikeuden auskultantiksi. Tytär Sofia Lovisa Alléen, 1802 – 1859, menehtyi tyttärensä kera tulipalossa Tammisaaressa; hänen miehensä oli hovioikeusneuvos Nils Adolf Grotenfelt. Carl Samuel Alléen, 1804 – 1861, oli everstiluutnantti, 1. pso Maria Sohlberg, 2.pso. Mathilda du Rietz. Bror Fredrik Alléen sen sijaan kuoli jo samana vuonna kuin syntyi, 1804.

Vanhemmat antoivat seuraavalle lapselle saman nimen kuin edelliselle, mutta Bror Napoleon Alléen eli hänkin lyhyen ajan, 1807 – 1808. Tytär Gustava Johanna Alléen, 1809 - 1873, avioitui Suomen Pankin Turun osaston johtaja Arndt Pomellin kanssa. Seuraava tytär Augusta Agatha Amalia Alléen kuoli hänkin jo samana vuonna kuin syntyikin, 1812. Alexander Alléenista, 1813 – 1868, tuli sotilas kuten vanhemmista veljistään, hän oli jalkaväen varapataljoonan komentaja. Nuorin tytär ei koskaan nähnyt äitiään; Selma Augusta Alléen, 1814 – 1874, avioitui tulevan Leppävirran rovastin Daniel Fredrik Wallen kanssa.


Kiitos RR!

5.5.2011

Eino Leinon räväkkä runo

Eino Leino oli aikoinaan kantavieras jo ammoin puretussa ravintola Centralissa Keskuskadulla Helsingissä. Leinon hartaisiin ihailijoihin kuului eräs kappalainen Pohjois-Suomesta, joka tavan takaa muisti runoilijaa rahakirjeellä tasoittaakseen siten Leinon vaivalloista tietä.

Hänen korviinsa kantautui kuitenkin tieto, että rahat joutuivat pikemminkin käytetyiksi Centralin antimiin kuin porvarillisen elämän tarpeisiin, joihin ne lähinnä oli tarkoitettu. Niinpä kappalainen kirjoittu nuhtelukirjeen kehottaen Leinoa vastedes pysyttelemään kaidalla tiellä.

Tämän paimenkirjeensä hän osoitti Centraliin, koska arveli, että se sitä kautta tavoittaisi runoilijan nopeimmin.

Kirje tuotiin Leinolle pöytään. Hän luki sen kulmiaan rypistellen ja kirjoitti oikopäätä vastauksen postikortille. Se oli tietysti runomittainen;


Liirum laarum kappalainen
haista paska kappalainen
siinä sulle paras keino
ystäväsi Eino Leino

4.5.2011

Nousiaisten Allenius/Alleen -suvun tarina jatkuu

Myös Gustavin ja Marian vanhin poika Johannes Allenius tähtäsi papinvirkaan Nousiaisissa. Hän syntyi Nousiaisten Santamalan kylässä 7.10.1673 ja oli Turun katedraalikoulussa 1686-1691, ylioppilaaksi hän tuli 1691. Pappisvihkimyksen hän oli saanut viimeistään silloin, kun hänet 2.6.1695 nimitettiin Nousiaisten pitäjänapulaiseksi, apupapiksi.
Johannes avioitui Naantalissa 6.3.1697, morsian oli nimeltään Katarina Fordell Katarina oli Släktbok I mukaan syntynyt Kemiön Nyckelborgissa 3.6.1679, hänen vanhempansa olivat Johan Mattsinpoika Fordell (23.1.1619 Kemiö? – 19.1.1691 Merimasku) ja Brigitta Jakobintytär (16.4.1649 Laitila? – 16.4.1694 Merimasku). Johanneksen ja Katarinan häissä toimi sulhasen äiti morsiamen pukijana ja hän oli lainannut tehtäväänsä varten majoitusmestari Fälbomin leskeltä Sannaisista kruunun ja muita koristuksia. Naantalista morsiamen saattue ajoi Nousiaisiin, jossa ilmeisesti pidettiin toiset pidot morsiusparin kunniaksi.

Släktbok I antamien tietojen mukaan olisi Katarinan isä Johan ollut 30 vuotta vaimoaan vanhempi ja jo 60-vuotias Katarinan syntyessä. Tuo edellä mainittu “Nyckelborg” –niminen paikka, isä Johan Mattsinpojan kotipaikka, on sekin hieman ongelmallinen, sillä sen nimistä taloa tai kylää ei Kemiössä tai koko Suomessakaan ainakaan enää löydy. Ratkaisu ongelmaan saattaa mutkan -joskin pitkän sellaisen- kautta löytyä Ruotsista. Katarina Fordellin ja Johannes Alleniuksen pojan Gustafin puolison Anna Katarina Florinin mahdollisen pikkuserkun, inspehtori Blomin, leski Greta asui 1740-luvulla Nyckelberg-nimisella tilalla Ruotsissa. Johan Mattssinpoika Fordell asutti ehkä kyseistä Nyckelberg(a) –nimistä kartanoa 1600-luvun lopulla. Johan Mattssinpoika Fordell ilmaantui Merimaskun Tammisaareen nähtävästi arrendaattoriksi 1682 ja esiintyi siellä perheineen vuoteen 1691 asti, jolloin Brita-vaimo mainitaan leskenä. Leski Brita mainittiin itse vainajana 1694. Hänen muistotaulunsa, epitaafi, on esillä Merimaskun kirkossa. Siinä lukee (vapaasti kännettynä):

TÄÄLLÄ KUKAAN EI OLE POIKKEUS. Maallinen Vaikerrus/ Puhku ja Pakko/ Taivaalliseksi Voitto-Lauluksi/ Vaihtui; Kun Hyväsukuisen Jumalaapelkäävän ja Kunnollisen Matronan, Vaim. Brita Jakobin Tyttären/ Aiemman Vouti Nyckelborgilla/ Hyväsukuisen ja Uskollisen Aut. JOHAN MATTSIN POJAN FORDHELLIN/ Lesken ja Rakkaan Vaimon/ Joka 43 vuoden Iässä vanhurskaalla hetkellä tämän Maailman Huolet/ ja Pakon vanhurskaasti 2 Helmikuuta Anno 1694 jätti hyvästit, Hengetön Ruumis Kunnioittavalla Hautakulkueella, ja Hienolla Seurueella hänen Paikkaansa ja Lepoon Merimaskun Kirkkoon seuraavana 18 Maaliskuuta laskettiin/ siellä odottamaan Pelastajamiehen JESU Kristuksen ilmestystä Herran viimeisenä Päivänä"

Avioiduttuaan viljeli Johannes Allenius Killaisten Pajalaa 1697-1716 ja Sukkisen kartanoa 1697-1735. Ensimmäinen lapsi, isänsä nimen saanut Johannes Allenius, 1699-1746, oli Nousiaisten pitäjänapulainen 1725-30 ja Valkjärven kirkkoherra 1730-46; hänen vaimokseen tuli 1724 Sara Stenudd. Toinenkin lapsi oli poika, Gustaf Allenius, josta hänestäkin tuli pappi. Gustafista enemmän alempana. Kolmas lapsi, tyttövauva Katarina syntyi 1702, mutta kuoli jo pienenä. Kruunu luovutti Nousiaisten kappalaisen pappilaksi 1702 Killaisten Tuorin ja Lapilan autiotalot, joiden tonteille seurakunta rakensi 1703 tarvittavat rakennukset. Samoihin aikoihin Johannes nimitettiin kappalaiseksi, joten hänestä tuli näin ensimmäinen Nousiaisten kappalainen, joka asui kirkkoherran tavoin oikein virkatalossa.
Seuraavat lapset syntyivät lienevät sitten syntyneet virkatalossa. Poika Erik Alléen, 1703-69, vielä 1743 Allenius, oli posti-inspehtori Turussa ja hänen puolisonsa 1737 oli Brita Sofia Schenbeck. Myös Emanuel Alléen, 1706-64, vielä 1732 Allenius, muutti Turkuun, missä hän ansaitsi elantonsa kauppiaana. Emanuel omisti Brinkkalan talon sekä Uittamon rusthollin Kaarinassa. Hänen ensimmäisen vaimonsa 1736 oli Kristina Möller ja toinen Maria Elisabet Fithie.


Sen jälkeen syntyi tytär Susanna Allenius, 1708-40, jonka mieheksi vihittiin 1735 Messukylän kappalainen Gabriel Hellsten ja poika Jakob Alléen, 1711-83, vielä 1748 Allenius. Isoveljensä tavoin hän oli porvari Turussa, ensimmäinen puoliso vuonna 1748 Anna Mooliis, toinen 1756 Maria Grään ja kolmas 1759 Helena Katarina Lydeman. Poika Kristoffer Alléen syntyi 1713; hänestäkin tuli kauppias. Hän muutti Poriin 1781 ja katoaa sen jälkeen kirjoista - puolison nimeksi tiedetään Maria Fontenia.
Vuonna 1700 alkaneen, huonosti sujuneen Suuren Pohjan sodan aikoina saapuivat venäläiset miehitysjoukot Nousiaisiin eräänä lokakuun sunnuntaina 1713. Lukuunottamatta niitä, jotka olivat päässeet lähtemään Ruotsiin asti, lienee koko pitäjän väki paenneet metsiin. Alleniusten silloinen kaksivuotias Jakob-poika kirjoitti myöhemmin aikuisiällä perheensä piileskelleen silloin Kytöisten kylän takamailla Möörönjoen niityllä. Tämä ensimmäinen venäläisten käynti ei kestänyt enempää kuin pari, kolme päivää. Vasta myöhemmin syksyllä he tulivat takaisin pysyäkseen aina vuoteen 1721 asti.
Vuosien 1716-21 ison vihan miehitysaikana oli Johannes seurakunnan sijaiskirkkoherra ja veli Gustaf oli sijaiskappalainen. Näinä aikoina syntyivät vielä lapset Katarina Allenius, 1715-16, Elias Allenius, 1717-17 ja Katarina Allenius, 1719-19. Johannes kuoli 17. ja 18. päivän välisenä yönä maaliskuussa 1735. Vaimo Katarina kuoli Turussa 9.4. 1751.


lähteitä


ERIC SÖDERSTRÖM, En bortglömd gren Blom av stammen Blom - Florinus – Florin, Genos 29 (1958), s. 29-45,
http://www.suku.fi/genos/29/29_29.htm


Brita Jakobintyttären epitafista ilmenee, että Johan Mattssinpoika Fordell oli toiminut Nyckelbergin voutina. Eric Söderströmin lähteen mukaan Nyckelberg sijaitsi Roslagenissa. Lännan pitäjässä tunnetaan kuitenkin Rocklänna-niminen kylä tai alue, joka lienee sekaantunut Roslageniin. Rocklänna sijaitsee muutaman kymmenen kilometrin päässä Tukholman länsipuolella ja siellä on ollut Nyckelberga-niminen kartano. Kartano muuttui perintötilaksi 1600- ja 1700 -lukujen vaihteessa. Koska kyseessä näyttää olleen ruukkipitäjä, on Nyckelberga voinut toimia esim. ruukinpatruunan asuinkartanona. Johan Mattssonpojan vaimon synnyinpaikka Länna on saattanut sekaantua Letalan eli Laitilan kanssa-


SAY, Suomen Asutuksen yleisluettelo. Poika Jakob Johaninpoika mainitaan v. 1696, hänen veljensä Henrik Johanin-poika (pso. Lisa) vuonna 1697, ja tytär Katarina vuosina 1695 ja 1696.


"NEMO HIC EXCIPITVR. Jordisk Jämmer/ Pust och Twång/ Til een Himmelsk Seger-Sång/ Förwäxladt; Då den Ehre-borne Gudfruchtige och Dygdesamme Matronans, Hust. BRIITA Jacobs Dotters/ Fordom Befalnings-Mans på Nyckel-berg/ Ehreborne och Wälbetrodde Sal. JOHAN MATTS SONS FORDHELLS/ Effterlefwerskas och Kärälskelige Makas/ Hwilken uppå sit 43 åhrs Ålder uthi en salig stund denne Werldennes Oroo/ och Twång saligen den 2 Februarij Anno 1694 valedicerade, Andelöse Lekamen med Hederlig Lijk Process, och Förnämbligt Medföllie til des Lägerställe och Hwijlorum uthi Merimasko Kyrckia den 18 Martii dereffter nidsattes/ där at förvänta Frelsarmannens JESU Christi Up-penbarelse på sidsta HERrans Dagh."




jatkuu

3.5.2011

Laukka l. Allenius Nousiaista

Henrik Georgii Lauck tuli Nousiaisten kappalaiseksi 1631 mennessä. Hän oli mahdollisesti Nousiaisten kirkkoherran Gregorius Henricin, k. 1630, poika.
Gunanr Suolahden arvion mukaan  tuli sukunimi turkulaisesta porvarisukunimestä Kynsilaukka. Turussa asuikin sopivasti 1500-luvun lopulla eräs Henrik Jakobinpoika Kynsilaucka, jonka tyttären muuten tiedetään avioituneen viimeistään 1622 Vihdin tulevan kirkkoherran, Jacobus Petri Boteruksen kanssa, joka ajallisesti saattoi olla Gregorius Henricin opiskelukaveri.

Henrik Georgiin jälkeläiset käyttivät sukunimeä Allenius, joka perustuu sanamuunnokseen laukka eli sipuli, lat. allium. Laukka-nimi lienee kuitenkin johdos keskiajan suosituimmasta pyhimysnimestä Laurentiuksesta. Sukunimi Laukka voisi mahdollisesti liittyä myös Perniön Laukan kylään tai Liedon (Auran) Laukkaniityn kylään. Henrikillä oli nimettömäksi jäävä sisko, joka ensin oli naimisissa turkulaisen räätälin Kristoffer Enckellin kanssa (2 lasta) ja myöhemmin, nähtävästi 1636 räätälimestari Erik Helgenpojan kanssa (2 lasta). Sisko kuoli n. 1643, jonka jälkeen Henrik mainittiin lasten holhoojana.
   
Henrik Georgii otti viljeltäväkseen Koljolan kylän Mäkilän autiotilan 1633-1647 ja 1640 Mikkolan tilan Kärmelän kylässä. Hän avioitui n. 1639-42, puolison nimi oli Karin Bertelintytär. Henrik mainittiin 1644 olleen tuomiokapitulin määräyksestä väliaikaisesti suljettu virastaan, sillä hän oli juovuspäissään ensin pahoinpidellyt ja solvannut Lemun kirkkoherraa Jakob Staffaninpoikaa ja sitten käyttäytynyt sopimattomasti esimiestään, Nousiaisten kirkkoherraa Matias Benedictiä kohtaan tämän yrittäessä pitää hänelle sen johdosta puhuttelua. Tämä välikohtaus ei kuitenkaan estänyt Henrikin nousua kappalaisesta Nousiaisten kirkkoherraksi, jona hänet mainitaan 1649-1663. Henrikillä oli ainakin viisi tai jopa kuusi lasta.
Pojista oli Johannes Allenius Nousiaisten kirkkoherra 1665-1669 ja hän viljeli aikaisemmin autiona ollutta kruununtilaa Killaisten Pajalaa vuosina 1667-1669. Johanneksen vaimo oli Anna Johanintytär, pari oli lapseton. Tytär Brita Henrikintytär syntyi 1646, viljeli Killaisten Pajalaa ja kuoli naimattomana Nousiaisissa 1714 tai 1715. Gustaf Allenius oli isänsä ja isoveljensä tavoin pappi; hänestä lisää myöhemmin. Maria Henrikintytär eli leskenä vielä 1726, sitä ennen hänen puolisonsa oli ollut torvensoittaja Ernest Stekelborg Urjalan Mennoisten rusthollista. Katarina Henrikintytär kuoli 1730-luvulla, hänen miehensä sitä ennen oli ollut Petrus Albert Spensenius, Nousiaisten kappalainen 1688-1702. Lisäksi Turun katedraalikouluun oli 1677 kirjattu eräs Jakob Allenius, joka saattoi kuulua sisarusparveen.
Henrik Georgii kuoli 1663, vaimo Karin n. 1679.

***

Henrikin poika Gustaf Allenius oli ylioppilas 1664 ja stipendiaatti 1667-72. Alleniuksille olivat Nousiaisten seurakunnan virat, kuten tapana usein oli, lähes perinnöllisisä. Vuonna 1669 oli Gustaf armonvuoden saarnaajana Nousiasissa veljensä Johanin kuoleman jälkeen. Vuonna 1670 tai 1673 hänet nimitettiin kappalaiseksi ja kirkkoherraksi 1688.

Gustaf avioitui 7.1.1673. Morsian oli Maria Jägerhorn af Storby, ja häät pidettiin morsiamen kotitilalla Naantalin Luonnonmaan Isokylässä. Samana vuonna syntyi vielä vanhin poika Johannes, josta hänestäkin aikanaan tuli Nousiaisten kirkkoherra. Hänen jälkeen syntyi tytär Katarina Allenius, jonka puoliso oli Vanajan kappalainen Axel Pacchalanius. Axel oli sitä ennen ollut armovuodensaarnaja appensa kuoleman jälkeen. Vuonna 1679 syntyi vielä poika Gustaf Allenius, kappalainen Nousiaisissa ja Hinnerjoella. Tämän vaimo oli 1702 Anna Regina Botus.
Gustaf ja Maria viljelelivät Killaisten Pajalaa vuosina 1678-89 ja morsiamen suvun Sukkisen kartanoa 1690-93. Gustaf kuoli 1693, jonka jälkeen Maria vastasi Sukkisesta aina vuoteen 1697. Hän eli vielä 1709.

Lähteitä;


Perhe- ja yleistiedot: Aulis Oja, Nousiaisten historia 1 (1977), s. 244; Atle Wilskman (utg.), Släktbok 1, Skrifter utgiv-na av Svenska Litteratursällskapet i Finland 107 (1914), p. 313 alk.


Gunnar Suolahti, Finlands prästerskap på 1600- och 1700-talen (1927), s. 9.


Veli-Pekka Toropainen, Tietoja 1600-luvun turkulaisten sukulaisuusuhteista, Genos no. 2 (2003), s. 106 (alkulähde TKO 9.9.1653).


Pirjo Mikkonen – Sirkka Paikkala, Sukunimet (2000), s. 296. Laukka esiintyy jo varhain koko maassa etu-, suku- ja talojen niminä, esim. Hauholla 1486 Lars Laukoi, Viipurissa 1543 Per Lauckan, 1650 Pyhäjoella OL Erich Lauka, Kurkijoella 1651 Laukka Ifuanof ja Ilomantsissa 1642 Laucka Larsson hämäläinen. Myöhempinä aikoina on sukunim-ityyppi Alén/Alenius/Alléen/Allenius/Ahlén ollut jokseenkin yleinen sekä Suomessa että Ruotsissa. Osa näistä saattaa olla samalla lailla sipulista tai Laurentiuksesta johdettuja, mutta suurin osa kuitenkin lepästä (ruots. al, ahl) ja osa Alli/ Hallila/Alitalo –tyyppisistä talon nimistä. Osa lienee myös sattumanvaraisia sotilasnimiä.


Eino Välikangas, Släkten Enckells äldsta led i Finland, Genos 31 (1960), s. 51-54.


Jully Ramsay, Frälsesläkter i Finland intill stora ofreden (1909-16), s. 222.

Pohjanmaalla eli 1500-luvulta lähtien laaja ja vaikutusvaltainen Fordell-niminen vouti- ja kauppiassuku. Myös Tukholmassa nimi esiintyy jo 1485, kun eräs Knut Fordell sai sakkoja yöllisestä häiriköinnistä. Katarinan suvun mahdollista yhteyttä näihin muihin Fordelleihin ei tiedetä.


tarina jatkuu.....

2.5.2011

Pellavankutojia Prunkilassa

Tehdessäni erästä pientä selvitystyötä hyvän päivän tutulle, törmäsin Varsinais-Suomen Marttilan pitäjän Prunkilan kylässä 1700-luvun puolivälissä asuneisiin pellavankutojiin. Heihin kuuluivat kisällit Juho ja Olavi Kallenpoika sekä Tuomas Yrjönpoika ja Simo Matinpoika sukulaisineen.

Kuva kirjasta Cotton and linen (1922)
Läheisessä Juvan kartanossa, nykyisen Tarvasjoen puolella oli ollut kutojia ainakin jo 1740-luvulla. Missä mahtoivat työskennellä Prunkilan miehet? Tiedossani ei ole, että kyseisessä kylässä olisi koskaan ollut mitään sellaista laitosta, joka oli heitä työllistänyt. Toki teollisen tuotannon aika oli vielä edessä päin, mutta joku syy tällä pienellä keskittymällä on täytynyt olla.

Ruotsinvallan aikaan vuosina 1634-1792 Suomen pellavankudonnan keskuspaikka oli Porvoo. Suurin kysyntä oli purjekankaista, joita kudottiin vientiä varten suuria määriä. Maaseudulla kierteli myös ilman virallista lupaa kankureita, jotka sitten opettivat mm. damastikankaiden tekoa paikallisille. Teollinen pellavakankaiden valmistus alkoi suuremmassa mitassa vasta 1890-luvulla Tampellan myötä.

Prunkilasta ei ole säilynyt perimätietona mitään erikoisempaa tietoa juuri kankaiden valmistuksesta. Ehkä kyseessä on vain hauska yhteensattuma. Tuotokset saattoi myydä em. Juvan kartanoon tai sitten markkinoiden aikaan Turussa. Prunkila on säilyttänyt viehättävällä tavalla vuosisataisen luonteensa ja talot ovat pysyneet suurelta osin entisillä sijoillaan. Arvailujen varaan jää, minkä tyyppisessä rakennuksessa pellavankutoja työskenteli. Äkkiseltään tulee mieleen suuri tilantarve, sillä ainakin purjekankaat olivat erittäin kookkaita. Liinoja, pyyhkeitä ja muita kotitalouden tarpeita on toki voitu tehdä missä tahansa mökissä.

Tämän maanantain tarinan voi päättää mielenkiintoiseen löytöön Marttilan vihittyjen luettelosta. Marraskuussa 1853 vihittiin Prunkilan naapurikylän, Karvelan Isotalon piika Anna Stina Hagström turkulaisen "purjelaivakankaidenkutoja" Efraim Wileniuksen kanssa. Näin Paimionjoki varren yhteydet kankureihin saivat jatkoa ja olihan samoihin aikoihin ylempänä virran varrella erityinen vanutuslaitos.